Vain kaksi päivää Thaimaan matkan alkuun ja sain vihdoin vapaaehtoistyöviisumin suurlähetystöstä. Ei se oikeastaan vaikeata ollut, mutta se, että pitää olla alkuperäiset tai alkuperäisiksi allekirjoituksella todistetut dokumentit, vaatii yllättävän paljon aikaa. No seuraavalla kerralla tiedän paremmin.
Onhan se, että saa olla maassa yhtäjaksoisesti 90 päivää, niin paljon helpompaa, kuin se, että pitäisi 30 tai 60 päivän jälkeen lähteä joko ulos maasta tai edes Phukettiin asti kinuamaan lisäpäiviä. Nyt voi rauhassa pystytellä saaressa. Vaikka voihan se olla, että ennen kuin huhtikuun puoliväli koittaa, tekee mieli jo karistaa sen paikan hiekat varvastossuistaan.
Toisaalta en oikein usko tuohon. Olen kuitenkin ollut siellä jo monta kertaa lyhyemmän aikaa, eikä mulla ole mitään harhaluuloja siitä, millaista elämä siellä tulee olemaan. Omaa rauhaa saa varmasti etsiä, mutta sen suhteen mun pitää olla kyllä tarkkana. Jos en saa välillä olla omissa oloissani, alan hermostua ihmisiin ja kiukuttelen. Ja sehän ei sovi tiimin vetäjälle, ainkaan kovin usein. Menee fiilikset muilta ja varsinkin vapaaehtoisilta. No, toivotaan, että olen läksyni oppinut sen suhteen.
Valitessani vaatteita ja tavaroita mukaan, huomaan, että en osaa edelleenkään matkustaa kevyesti. T-paita- ja kirjakasa vain kasvaa. Hain vielä lisää kirjoja kierrätyskeskuksesta. Pakko hankkia aina matkalukemiset käytettyinä ja mieluusti vielä klassikkopokkareita, jotta ne malttaa jättää matkan varrelle. No, kadun varmasti taas tavaramäärääni, kun kävelen 30 asteen helteessä, rinkka selässä muutaman korttelin majapaikkaani.
Jotenkin aina saapuessani linja-autoasemalle ajattelen, että se hostellihan on ihan tuossa parin korttelin päässä. Turhaan maksan tuktukista tai moposta. Ja sitten kun saavun puoli tuntia myöhemmin naama punaisena ja vaatteet hiestä märkänä respaan, naureskelen idioottimaisuudelleni ja vannon, että ens kerralla otan kyllä vaikka sen mopon.
Olen perjantaina siih Phuketissa, mutta majapaikka on vielä hakusessa. Jotenkin ärsyttää, että hostelli tarjoaa nettisivuillaan mahdollisuuden tehdä kyselyn vapaista huoneista, mutta sitten kukaan ei koskaan vastaa kyselyyn. Sanoisivat sitten reilusti, että soita ja kysy, jos ei ole aikomustakaan vastata sähköisiin kyselyihin. Ah, but this is Thailand. Ei mahda mitään. Pyysin tuttuja soittamaan niihin paikkoihin ja jos ei ole tilaa, niin menen sitten vaikka jaettuun huoneeseen, jos ei kohtuuhintaista omaa huonetta ole enää tarjolla. Kyllä sitä yhden yön kestää lähes seurassa kuin seurassa.
Alkaa olla aika iloinen fiilis ja mielelläni jätän nämä Helsinkin lumimassat ja pakkaset taakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti