Susia ja karhuja katsomassa

Kun sain mahdollisuuden lähteä Kuhmon lähelle katsomaan ja valokuvaamaan susia ja karhuja luonnossa, en juuri miettinyt lähteäkö vai ei. En ole koskaan nähnyt näitä kotimaamme suurpetoja luonnossa ja olen vasta viimeaikoina tutustunut koko keskusteluun susien suojelun tarpeesta ja mahdollisista keinoista parantaa suuren pahan suden imagoa ihmisten mielissä.

Kainuussa, hyvin lähellä Venäjän rajaa, on mahdollisuus nähdä sekä susia että karhuja luonnossa. Ne kuulemma oppivat tulemaan tietyille paikoille haaskojen ääreen lähelle piilokojuja, joista voi napsia kuvia niistä ihan kaikessa rauhassa. Kausi on vasta aluillaan, joten eläimet ovat vielä arkoja ja hieman epäluuloisiakin, mutta luotamme siihen, että onni on myötä tällä yhden yön reissullamme. Englantilaispariskunta, joka liittyy joukkoomme, ei ole jättänyt eläinten näkemisen mahdollisuutta pelkästään onnen varaan, he viettävät Kuhmossa 10 päivää.

Reilun 8 tunnin ajomatkan jälkeen saavumme kämpälle ja vaihdamme lämpimiin vaatteisiin. Oppaanamme toimii luontokuvaaja Lassi Rautiainen, jonka sukulaisiin menemme illalliselle ennen kojuille menoa. Pöydän ääressä riittää juteltavaa, kunnes Lassi huomauttaa, että eiköhän lähdetä, etteivät eläimet ehdi meitä ennen.

Lyhyen ajomatkan jälkeen olemme raja-alueella ja Lassi antaa ohjeita olla hiljaa, sillä sudet ja karhut kuulevat meidät kauempaakin. Ehdimme kävellä polkua noin puoleen väliin, kun Lassi viittoo pysähtymään. Sudet ovat jo täällä!
Oksien raosta näen suden, joka vilkaisee meitä ja lähtee kohti metsää. Metsän reunassa odottaa toinen susi, mutta sekin katoaa hetken kuluttua. Ajattelen, että meillähän oli aivan mahtava tuuri, mutta toivottavasti tämä ei ollut tässä. Lassi on aiemmin kertonut, että eläimet yleensä ilmaantuvat kolmen ja kuuden välillä yöllä, joten ehkä ne hetken hengähdettyään uskaltavat tulla takaisin.

Hajaannumme koppeihin ja asennamme kamerat asemiin. Ehdimme kuiskia kopissamme varmaan vartin, kunnes huomamme metsän reunasta aukiolle suuntaavan karhuperheen; emon ja kaksi viimevuotista pentua. Ne löntystävät haaskan äärelle ja emo nuuhkii ilmaa tarkkaillen ympärilleen. Hyvin pian ne kuitenkin asettuvat puoleksitoista tunniksi syömään possuateriaansa.

Välillä emo vaihtaa toiselle haaskalle ja toinen pennuista seuraa pian perässä. Kuulemma tyttöpennut viihtyvät lähempänä emoa ja pojat ovat itsenäisempiä. Myöhemmin Lassi kertoo, että karhu ei välttämättä saa pentuja joka vuosi, mutta jos niin käy, se karkottaa vanhemmat pennut luotaan ainakin pariutumisen ajaksi. Sitten kun uroskarhu on mennyt menojaan, se saattaa ottaa vanhemmat pennut takaisin suojiinsa.

Kello on kymmenen ja karhuperhe suuntaa takaisin metsään. Ajattelen, että tässä on hyvä kohta ottaa nokoset. En ehdi edes laittaa päätä tyynyyn, kun sudet ilmaantuvat aukiolle. Innoissani ponkaisen takaisin kameran ääreen.

Susia on kaksi ja toinen niistä tulee lähemmäs koppiamme. Se vilkuilee koppiin ja selkeästi tietää meidän olevan paikalla. Se tulee samaan kohtaan missä näin suden aiemminkin, ehkä tämä on sama susi. Se kuopii hetken maata ja merkkaa ruohotupsun. Tyttösusi! Kamera on lainakamera, enkä ehdi ottaa kuvaa tästä hetkestä. Saan kuitenkin kuvan suden profiilista ja sen ruskeanpunaisista kasvoista. Ilman pitkää lainalinssiä olisi turha haaveilla hyvistä kuvista. Eläimet eivät tule kovin lähelle.

Kello on yksitoista ja alkaa olla niin pimeää, ettei näe metsän reunaan asti, eikä valo riitä kuvien ottamiseen. Sovimme nukkumisvuoroista. Yhden aikaan nousen ylös nokosiltani. Sudet ovat edelleen metsän reunassa, mutta on liian pimeää. Kolmen aikaan on vuoroni mennä taas nukkumaan. Karhut ovat palanneet ruokailemaan, mutta on liian pimeää ottaa kuvia. Taaskaan en ehdi laittaa päätä tyynyyn, kun sudet saapuvat paikalle.

Nyt alkaakin mielenkiintoinen hetki. Karhut ovat haaskallaan ja haistavat sudet. Karhuemo vaikuttaa hieman hermostuneelta, mutta perhe jatkaa syömistä. Kuulemme karhujen murinan koppiin saakka.

Sudet hiippailevat lähemmäksi. Ne eivät uskalla ihan lähelle, mutta kiertelevät karhupesuetta. Molemmat katselevat toisiaan. Karhut siirtyvät toiselle haaskalle, jolloin sudet saavat tilaisuuden possuateriaan. Karhuemo ei kuitenkaan pidä ajatuksesta jakaa haaska ja palaa takaisin. Pennut isottelevat nousemalla seisomaan. Sudet kiertelevät ympärillä ja alkavat selkeästi ärsyttää karhuja. Välillä toinen pennuista säntää ajamaan sutta takaa. Sudet ovat myös nuoria, viime vuoden pentuja, joten ne eivät ole kovin rohkeita, eivätkä vielä tiedä parhaita keinoja ajaa karhut haaskalta. Napsin kuvia ja toivon, että edes jotkut niistä onnistuvat. Sinisen hämärässä on pakko luottaa siihen, että kamera näkee paremmin kuin minä.

Puolen tunnin härnäämisen jälkeen karhut saavat tarpeekseen ja suuntaavat takaisin metsään. Punanaamaiset sudet palaavat takaisin ja ne pääsevät vihdoin repimään suupalasia possusta. Kovin kauaa ne eivät jaksa syödä vaan poistuvat puolen tunnin kuluttua kojujemme taakse. Loppuaamu on hiljaista, vain tikka hakaa puuta jossain lähellä. Torkahtelemme kojussa makuupusseihin kääriytyneinä aamu seitsemään saakka.

Aamiaisella Lassi kertoo, kuinka onnekkaita olemme olleet nähdessämme karhuperheen ja sudet samaan aikaan haaskalla. Myöhemmin kesällä perhettä ei enää näy, sillä ne muuttavat muihin maisemiin, kun muita karhuja alkaa olla enemmän. Aikuiset sudet ovat myös aggressiivisempia ajaessaan karhuja pois haaskoilta ja ryhmässä on turvallisempaa. Kaksi nuorta sutta ei vielä saanut karhuja alakynteen, joten emokaan ei pelännyt poikastensa puolesta ja jäi siksi niinkin pitkäksi aikaa syömään.

Aamiaisen jälkeen katselimme kämpällä jonkin aikaa kuviamme ja pohdiskelimme susien suojelua. Totesimme, että varmasti monet tutuistamme, varsinkin ulkomailla, olisivat innoissaan mahdollisuudesta nähdä suurpetoja luonnossa. Matka Helsingistäkään ei ole liian pitkä tällaisen kokemuksen jälkeen, matkustammehan me usein kauemmaksikin nähdäksemme luontoa ja villieläimiä omassa ympäristössään.

Seuraavalla kerralla pitää kyllä olla reissussa ainakin kaksi yötä tai kolme…